Sofia Earth Forum

Aivan pienestä pitäen minut on otettu mukaan metsään. Erityisesti äitini ja tätini opettivat tunnistamaan lähimetsän marjat ja sienet. Tämä on varmaankin vaikuttanut siihen, minkälaisen mittakaavan luonto puhuttelee minua. Ymmärrän kyllä, että Sveitsin Alpit, Namibian hiekkadyynit tai Kolilta aukeava kansallismaisema ovat komeita ja vaikuttavia, mutta ymmärrys jää vain järjen tasolle. Sen sijaan se, mikä saa minut pysähtymään ihailemaan ja ihmettelemään, on usein jotakin ihmisen kokoista – kuten esimerkiksi nämä kuuset, jotka ovat asettuneet kasvamaan satoja vuosia sitten kaskimaan keskelle siemenpuuksi jätetyn, sitten kelottuneen ja vasta omana elinaikanani viimein kaatuneen, petäjän rungolle.

Nimien piiriin

Ehkä tässä on selitys sille, miksi eräs tammikuinen uutinen ilahdutti minua aivan erityisesti.

Uutisessa esiintyivät hiivikki, jokaviirukki, töyhtötuplakki, rahkarepukki, ja tämän kuvan pikkurosvokki. Sanat eivät ole Kersti Juvan oivaltavasta kääntäjän kynästä, vaan Suomen hämähäkkityöryhmän luomia uusia nimiä. Työryhmä on antanut yhdessä hämähäkkiharrastajien kanssa suomenkieliset nimet kaikille Suomessa esiintyville hämähäkkilajeille. Niitä tarvittiin, sillä aiemmin Suomen hämähäkkilajeista alle kuudesosalla oli vakiintunut suomenkielinen nimi.

Uusia virallisia nimiä annettiin reilusti yli kuusisataa. Nyt kaikki lajit ovat päässeet virallisten suomenkielisten nimien piiriin. Tämä helpottaa koululaisten, opiskelijoiden ja alan harrastajien työtä ja keskinäistä viestintää, onhan suomenkielinen nimi monille latinankielistä nimeä helpompi opeteltava.

Uutinen nimen uuden saaneesta pikkurosvokista ilahdutti minua kuitenkin muista syistä. Hämähäkit – ainakin Suonessa – kuuluvat kaikkein pienimpien joukkoon. Joidenkin kokemista pelkoreaktioista huolimatta hämähäkit ovat monella tavalla ihmisille hyödyllisiä, jopa välttämättömiä. Tästä huolimatta, valtaosa niistä on tähän asti ollut suomenkielistä nimeä vailla.

Nimi ja valta

Raamatun alkukertomuksissa kerrotaan, kuinka Jumala toi luomansa eläimet ihmisen luo, ja ihminen antoi näistä jokaiselle nimen. Nimeämisen työssä Jumala itse antoi ihmiselle toimintamallin. Ennen kuin ihminen antoi eläimille nimet, oli Jumala itse jo nimennyt päivän ja yön, taivaan, maan ja meren. Näin ihmisen työ jatkoi Jumalan työtä.

Raamatun luomiskertomusten syntymaailmassa nimen antaminen oli vallan ja omistamisen merkki. Kun Jumala nimesi luotuja, hän vahvisti niiden kuulumisen valtapiiriinsä. Päivä ja yö kuuluvat Jumalalle, kuten kuuluvat myös taivas, maa ja meri ja kaikki, mitä niissä on. Ihminen puolestaan antoi nimet eläimille, jotka näin suljettiin ihmisen havaintojen ja toiminnan piiriin.

Luodun nimeäminen kiteyttää luomiskertomuksesta kolme pointtia.

Ensinnäkin se kertoo Jumalan luomistyöstä, joka tuo autiuteen, tyhjyyteen ja pimeyteen järjestystä ja monenlaista uutta, nimeä vailla olevaa mutta sitä odottavaa elämää. Juutalais-kristillisessä ajattelussa raja Luojan ja luodun välillä on selkeä ja voimakas. Luotua ei olisi ilman Luojaansa. Jumala on – 1700-vuotisjuhlaansa viettävää Nikean uskontunnustuksen sanoin – kaiken näkyvän ja näkymättömän Luoja.

Jumala kutsuu luomakunnan tyhjyydestä olemiseen. Autius, tyhjyys ja pimeys poistuvat järjestyksen ja yhä uutta elämää tuottavan elämän tieltä. Uudessa elämässä Jumala jatkaa luomistyötään.

Toiseksi: kaikki luotu on hyvää. Ensimmäisessä luomiskertomuksessa Jumala katsoo aina uusia töitään ja näkee, että luotu on hyvää. Luomakunta on moninainen. Kaikella on paikkansa, tarkoituksensa ja itseisarvonsa. Kaikki on hyvää, erityisellä tavalla merkityksellistä, yhdessä ja erikseen.

Kolmanneksi: ihmisellä on luomakunnassa erityinen asema. Luomiskertomukset kertovat Jumalan luoneen ihmisen omaksi kuvakseen ja antaneen tälle tehtävän. Ihmisen tulee muun elämän tavoin tuottaa uutta elämää, uusia sukupolvia. Tämän lisäksi ihmisen tulee viljellä ja varjella, tai pikemmin vartioida, hyvää luomistyötä ja sen järjestystä.

Kun ihminen nimeää luomiskertomuksessa eläimiä, hän nimeää Jumalan luomaa uutta, hyvää elämää. Nimeämisen työssä myös rakentaa muihin luotuihin uudenlaista suhdetta. Ihminen ottaa haltuunsa. Luomiskertomuksen kuvaus siitä, kuinka eläimet saavat nimet, kuvastaa ihmisen omistajuutta ja valtaa, mutta myös huolenpitoa ja merkityksellisyyden ymmärtämistä.

Viljelytehtävä on siirtynyt sukupolvelta toiselle, tuottanut uusia kulttuureja. Näitä ovat sekä maan viljely että henkisten kykyjen viljely. Ihminen on sopeutunut erilaisiin ja muuttuviin olosuhteisiin, löytänyt tavat hankkia ravintoa ja suojaa sekä järjestää yhteisön elämä sellaiseksi, että se selviää päivittäisistä haasteista. Ihminen on ihmetellyt ja tulkinnut moninaista elämää sekä oppinut siirtämään ymmärrystään eteenpäin sanoin, kuvin, sävelin.

Tieteellinen tutkimus on yksi tapa ihmetellä ja tulkita. Se, että ymmärrämme ja opimme yhä enemmän Jumalan luoman todellisuuden moninaisuudesta, kuuluu myös jatkuvan luomisen piiriin. Luominen ei tapahdu vain näkyvässä, vaan myös näkymättömässä todellisuudessa, ymmärryksen tasolla.

Entäpä se tehtävän toinen osa, vartiointi? Ihmisen vartiointitehtävä kertoo siitä, että luotu ja haltuun otettu todellisuus on hyvää ja vartioimisen arvoista. Toisaalta se kertoo olemassa olevasta uhasta. Vartijaa ei tarvita, jos vartioitavaa kohtaan ei kohdistuisi uhkia. Raamatun alkukertomukset kertovat yhdestä uhkasta, jota ihminen ei kyennyt torjumaan – pahuutta ihmisessä itsessään.

Vääristymä

Kertomus syntiinlankeemuksesta on 1. Mooseksen kirjassa nivottu luomiskertomusten yhteyteen. Käärme houkuttelee ihmisen toimimaan vastoin Jumalan käskyä, mistä seuraa häpeää, kipua, kovaa työtä, karkotus paratiisista, väkivaltaa ja kuolemaa. Ihmisen toiminta rikkoo Jumalan alkuperäisen järjestyksen. Luomakunta antoi lankeemuksen jälkeenkin ihmiselle elannon, mutta vain kovan työn kautta.

Kirkon historian aikana on pohdittu paljon sitä, miten syntiinlankeemus vaikuttaa sekä ihmisen ja Jumalan välillä olevaan suhteeseen että ihmisten välisiin suhteisiin. Tänään ihmisen toiminnan seuraukset, ilmastokatastrofi ja luontokato ovat vieneet tämän pohdinnan aivan uudelle tasolle. Mikä on suhteemme muuhun luotuun? Onko – tai olisiko muulla luodulla ollut – oikeuksia? Ihmisen ja muun luomakunnan suhde on joutunut yhä kriittisemmän tarkastelun kohteeksi.

Ihmiskunta on historiansa aikana sovitellut itseään erilaisille paikoille luomakunnan kokonaisuudessa – niin kristinuskon kuin muidenkin katsomusten piirissä. Joskus ihminen on ollut alisteinen muille luodun todellisuuden toimijoille, joskus ihminen on syntynyt sotkan munasta tai karhun jälkeläisistä. Näin ihminen on pyrkinyt elämään sovussa itseään suurempien voimien kanssa tai jopa kontrolloimaan niitä jossain määrin.

Raamatun luomiskertomukset ja kristillinen ajattelu ovat vastustaneet ajatusta luodun jumaluudesta. Vaikka luterilaisen luomiskäsityksen mukaan Luoja on läsnä kaikessa luodussaan, Luotu itsessään ei ole minkään kirkon opetuksessa ollut tasavertainen Luojansa kanssa.

Monta kertaa ihminen on nostettu kaiken muun luodun ylle luomakunnan kruunuksi ja hallitsijaksi. Muu luomakunta on saanut alistua ja päätyä riistetyksi, ihmisen aseman ja vaurauden välineeksi.

Ihmisen ylivertaisuus on näkynyt maailmankuvassa. Ihminen on sijoitettu kaiken huipulle tai kaiken keskelle. Kun kuun auringon ja muiden taivaankappaleiden on katsottu kiertäneen maata, niiden on katsottu kiertäneen myös ihmistä.

Edellä kuvatun kaltainen ihmiskeskeisyys toistaa syntiinlankeemuskertomuksen viestiä. Luotu on nostanut itsensä Luojan ohi kaiken merkityksellisyyden keskukseksi. Kaiken luodun moninaisuuden hyvyyden näkemisen sijaan luomakuntaa on käytetty ei vain ihmisen, vaan rajatun ihmisjoukon, pyrkimysten välineenä. Kun yhtä tai harvoja on nostettu ylös, on monia painettu alas. Ihmisarvo on varattu vain valituille.

Osa kokonaisuutta – tasavertainen

Ihminen on aina tuntenut uteliaisuutta muuta luotua kohtaan, halunnut tietää enemmän, tuntea paremmin, löytää ja nimetä uutta. Samalla ihmiskeskeinen käsitys todellisuudesta on alkanut murtua.

Hallinnantunnetta pönkittänyt mekanistinen käsitys maailmankaikkeuden toiminnasta on antanut tilaa kompleksisemmalle, yhä täydentyvälle ymmärrykselle. Ihminen ei ole millään tavoin erotettavissa muusta luomakunnasta vaan on osa monimuotoista, keskinäisriippuvuuksien systeemiä. Se, mitä ihminen tekee muulle luodulle, vaikuttaa häneen itseensä suoraan taikka välillisesti.

Kristinuskon keskeisimmät sisällöt ohjaavat samansuuntaiseen ymmärrykseen luomakunnasta. Kristillisen uskon ytimessä on inkarnaatio, Jumala joka syntyy ihmiseksi. Tässäkin lainaan Nikean uskontunnustusta. Sen ydintä on Isästä syntynyt ja tämän kanssa samaa olemusta oleva Herra Jeesus Kristus, joka syntyi ihmiseksi ihmisten ja näiden pelastuksen vuoksi. Kristillisen uskon ytimessä on siis Jumala, joka paitsi hyväksyy luodun ja pitää sitä hyvänä, on itse valmis syntymään osaksi luotua todellisuutta pelastaakseen ihmisen.

Inkarnaatio, Jeesuksen elämä, antaa uusia merkityksiä luodulle. Evankeliumit kertovat Jeesuksen kasteesta Jordanissa. Martin Lutherin mukaan kasteessaan Jeesus pyhitti kaikki maailman vedet. Jeesuksen asettamassa ehtoollisen sakramentissa leipä ja viini ovat hänen ruumiinsa ja verensä. Leivässä ja viinissä yhdistyvät ihmisen ja muun luodun työ. Samassa leivässä ja viinissä kirkko ja sen jäsenet ottavat vastaan Kristuksen. Kristillinen liturgia on jopa tunnistanut pölyttäjien roolin vuosisatoja ennen aikamme keskustelua, mainitseehan läntisen kristikunnan pääsiäisyön Exsultet-hymni mehiläisten roolin pääsiäiskynttilän mahdollistajana.

Valta-asemasta yhdenvertaisuuteen

Kristillisen uskon lähtökohdista on historian aikana päädytty monenlaisiin johtopäätöksiin myös ihmisen ja luomakunnan suhteiden osalta. Itse olen syntynyt läntiseen ja tarkemmin luterilaiseen perinteeseen. Se kantaa itsessään monia jälkiä lännen kirkon valta-asemasta, jo ensimmäisellä vuosituhannella muotoutui niin sanottu kristikuntamalli. 1500-luvun luterilainen reformaatio loi osaltaan pohjia kansallisvaltioille ja valtionkirkoille.

Valta-asemasta käsin syntyi valta-asemaa tukenutta ajattelua, teologiaa – tietoisesti ja tiedostamatta. Valkoisten, akateemisesti koulutettujen, turvatussa asemassa olevien miesten teologiasta tuli normaalia teologiaa. Globaaliin todellisuuteen monella tavalla vaikuttaneen, kristillisen lähetyksen katsottiin suuntautuvan ”from the west to the rest”, kristillisestä lännestä muuhun maailmaan.

Viime vuosisadan alun jälkeiset mullistukset ovat pakottaneet vanhan maailman kirkkoja arvioimaan itseään kipeästikin. Miten niin sanotussa kristillisessä lännessä saatettiin käydä kaksi tuhoisaa maailmansotaa? Miten reformaation ydinalueilla saatettiin syyllistyä kuuden miljoonien ihmisten joukkotuhoon? Miten siunauksina pidetyt tieteen edistysaskeleet ovat saaneet maailman ydintuhon ja luontokadon partaalle?

Ihmisen aiheuttamaan tuhoon havahtuminen on johtanut syviin teologisiin pohdintoihin kirkon luonteesta ja tehtävästä. Uudet teologiat haastavat ”valkoisen läntisen miehen” normia oikean teologian määrittäjänä. Vähemmistöasemassa elävät kristityt, epäoikeudenmukaisuutta vastaan kamppailevat kristityt tai alkuperäiskansojen kristityt ovat päässeet ääneen yhä useammin. Näitä ääniä on usein romantisoitu, mutta yhä useammin niitä on myös kuultu.

Ihmisen suhde muuhun luotuun on ollut merkittävä kysymys viimeisen sadana vuoden aikana itseymmärrystään uudelleen määrittelevälle kristittyjen yhteisölle. Opit luomisesta, inkarnaatiosta ja pelastuksesta ohjaavat yhä syvempään luomakuntasuhteen ja kulttuurisuhteen pohdintaan. Kun ilma, maa ja meri saastuvat, kristityn tulisi havahtua siihen, että Jumalan luoma ja nimeämä todellisuus särkyy. Kun lajit katoavat, kristityn tulisi havahtua siihen, että Jumalan luomat ainutlaatuisen todellisuuden ainutlaatuiset osat katoavat. Ympäristökriisi on syvällisellä tavalla myös hengellinen kriisi, johon liittyvät kysymykset vastuusta, syyllisyydestä, häpeästä, parannuksenteosta ja sitoutumisesta muutokseen.

Havahtuminen ihmisen ja muun luodun yhdenvertaiseen keskinäisriippuvuuteen näkyy ympäristökysymysten valtavirtaistumisessa kirkkojen teologiassa. Ekoteologia ei ole vain pienten intressiryhmien teologiaa. Myös merkittävät kirkolliset johtajat pitävät sen teemoja esillä. Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos palkittiin tässä kuussa Templeton-palkinnolla uraauurtavasta elämäntyöstään ympäristökysymysten parissa. Toisena pääsiäispäivänä edesmennyt paavi Franciscus on omistanut luomakuntateemalle kiertokirjeensä Laudato si’, jossa hän viittaa myös Bartolomeuksen ajatuksiin.

Näiden kahden hengellisen johtajan sanoma on yhteinen: luomakunnan moninaisuuden tuhoaminen ovat Jumalan työn turmelemista ja siten syntiä Jumalaa vastaan. Synnin tuhot osuvat myös ihmiseen itseensä. Ihmisten tulee muuttua ja löytää toisenlainen tapa elää. Oman edun tavoittelun sijaan tulee keskittyä siihen, mitä Jumalan maailma tarvitsee. Tähän tarvitaan mielenmuutosta, kohtuullisuutta ja yhteyden löytämistä eri kulttuurien välillä. Kristittyjen ja muiden tulee toimia yhdessä yhteisen kotimme hyväksi.

Luterilainen maailmanliitto on puolestaan myös pitänyt aktiivisesti esillä ympäristö- ja ilmastokysymyksiä. Näin esimerkiksi reformaation muistovuonna 2017, jonka yksi keskeisistä teemoista oli ”Luomakunta ei ole kauppatavaraa”. Luterilaiset liittävät ekoteologian kysymykset oikeudenmukaisuuskysymyksiin. Luomakunnan tila on elämän ja kuoleman kysymys ihmisille, jotka elävät alueilla, joissa ilmastonmuutoksen seuraukset tuntuvat kovimmin. Tarvitaan paikalliskirkon näkökulmaa laajempi, globaali näkökulma.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon linjassa suhteessa luomakuntaan on korostunut pragmaattisuus. Tästä esimerkkinä toimii ympäristödiplomijärjestelmä ja pyrkimys hiilineutraaliuteen vuoteen 2030 mennessä. Ympäristödiplomiprosessit vaikuttavat suoraan moniin käytäntöihin, mutta myös tietoisuuteen, teologiseen ajatteluun ja elettyyn hengellisyyteen.

Espoon hiippakunnan kaikki seurakunnat ovat saamassa kirkon ympäristödiplomin tai vastaavan sertifikaatin kuluvan vuoden loppuun mennessä.

Lopuksi

Kuluneet vuosikymmenet ovat nostaneet uudella tavalla esille luomakunnan suhteen kirkon ja kristittyjen tehtävään tässä maailmassa. Toisinaan luomakunta on jäänyt irralleen kirkon lähetystehtävästä ja sen tavoitteista. Luomakunta on ollut lähinnä toimintaympäristö, jossa on keskitytty sielujen pelastamiseen. Pykälää voimakkaammin luomakunta on liittynyt kirkon missioon silloin, kun se on nähty toiminnan kohteena – silloin, kun on muistettu ihmisen tehtävä luomakunnan viljelijänä ja vartijana.

Yhä useammat teologit ja toimijat ovat valmiita nostamaan kaiken luodun kirkon mission toimijaksi ihmisen rinnalle. Roomalaiskirje muistuttaa, että koko luomakunta huokaa ja valittaa synnytystuskiaan. Franciscus Assisilainen kutsui luomakunnan ylistämään kanssaan Jumalaa. Franciscuksen lauluun liittyy muiden muassa Yhdysvaltain suurin luterilainen kirkkoyhteisö ELCA käyttäessään uudehkoa laulukirjaansa All Creation Sings – koko luomakunta laulaa. Koko luomakunta laulaa ja huokaa meidän kanssamme – kenties toisinaan myös meidän puolestamme. Sillä sitä me tarvitsemme.