Järvenpään seurakunta 70 vuotta

Luukas 17:11-19

Kun tämä seurakunta, Järvenpään seurakunta, syksyllä 1952 perustettiin, elettiin Suomessa suurten muutosten keskellä.  Sotakorvaukset oli juuri saatu maksettua, säännöstely oli päättymässä, vaikka ainakin kahvi ja sokeri olivat vielä kortilla. Uuden ajan merkkinä pidettiin viimein toteutuneita Helsingin kesäolympialaisia. Samaan aikaan maailmalla syttyi yhä uusia sotia, mutta rakennettiin myös rauhaa ja luottamusta. Yhdysvallat ja Kiina sotivat Korean niemimaalla, Pohjoismaiden välinen passivapaus astui voimaan, ja kansainyhteisön maat puolestaan totuttelivat uuteen nuoreen kuningattareensa.

Viimeiset seitsemänkymmentä vuotta ovat monella tapaa olleet kasvun ja vakauden aikaa. Sekä Suomessa että kirkossamme olemme tuudittautuneet siihen, että taloudellinen hyvinvointi tarkoittaa yhteisen hyvän jakamista kaikille. Kaikille tämä ei ole ollut kuitenkaan totta. Se mikä toisille on hyvinvoinnin aikaa, on toisille tarkoittanut niukkuutta, syrjään jäämistä, kokemusta osattomuudesta ja ulkopuolisuudesta. Suurimmalle osalle meistä epävakaus, elämän ja rauhan haavoittuvuus ovat tulleet todeksi muutamassa lyhyessä vuodessa. Nyt me olemme muutoksen keskellä – ihmiskuntana, luomakuntana, kirkkona ja seurakuntana.

Myös tämän päivän evankeliumiteksti kertoo muutoksesta, muutoksesta, joka tapahtuu ihmisen elämässä mutta Jumalan toimesta. Jeesus kohtaa kymmenen sairasta ihmistä. Heidät on sairautensa vuoksi suljettu oman yhteisönsä ulkopuolelle. Ainakin yksi joukosta on lisäksi muukalainen, samarialainen, joiden kanssa Jeesuksen oma yhteisö ei halunnut olla missään tekemisissä. Jeesuksen ja hänen seuraajiensa näkökulmasta hän oli siis kaksinkertaisessa marginaalissa, kaksin verroin kartettava ja kavahdettava.

Kirkkokäsikirjan mukaan tämän pyhän aiheena on kiitollisuus. Ja sitä tämä kaksin verroin kartettava ja sitten parannettu ja vapautettu ihminen kertomuksen lopulla osoittaakin. Ajattelen kuitenkin, että paljon enemmän kuin ihmisen kiitollisuudesta tai kiittämättömyydestä, Luukkaan evankeliumin teksti kertoo Jumalan toiminnasta yksittäisen ihmisen ja koko ihmisyhteisön elämässä.

Jeesuksessa, ihmiseksi syntyneessä Jumalassa, Jumalan todellisuuden ja tämän maailman todellisuuden välinen raja murtuu. Siksi Jeesuksen opetuksenkin keskipisteessä on Jumalan valtakunta, joka on tullut lähelle. Hänen toimintansa keskipisteessä taas on kärsivä ihminen. Ei vain fyysisestä sairaudesta kärsivä ihminen, vaan ihminen, joka jostakin ihmisten määrittelemästä syystä – sairautensa, taloudellisen, poliittisen tai uskonnollisen asemansa vuoksi – on painettu muun yhteisön toimesta sivuun, marginaaliin (esim. Lk 18:38, Lk 23:42).

Kärsivän ihmisen kohdalla Jeesus ei ainoastaan paranna sairautta tai poista kärsimyksen syytä, vaan kohtaa ihmisen. Ja kohdatessaan ihmisen, joka on painettu yhteiskunnan varjoihin, Jeesus nostaa hänet valoon, tekee hänestä näkyvän. Näkyväksi tekemisestä ja nähdyksi tulemisesta seuraa kaksi asiaa: se, jota on ennen halveksittu, tulee muille esimerkiksi – ja se, jolta on viety ihmisarvo, saa sen takaisin. Kohtaaminen Jeesuksen kanssa muuttaa kaiken – koko ihmisen ja hänen suhteensa maailmaan. Jeesus näkee, kuulee, parantaa ja lähettää elämään, elämään joka ei ole enää entisensä. Se, miten Jeesus kohtaa ihmisen, aiheuttaa hänessä muutoksen ja herättää uskon. Kristus on se, joka herättää meissä uskon. Usko meissä on Jumalan työtä.

Kiitämme tänään kuluneesta 70 vuodesta, muistelemme sitä työtä mitä moni on tässä seurakunnassa tehnyt, ja minkä varaan tämä hetki ja tulevaisuuskin rakentuu. Samalla on hyvä huomata, kuinka Järvenpään seurakunta katsoo tänään myös ympärilleen ja eteenpäin. Ei pysähdy vain tähän hetkeen, vaan tähyilee jo tulevaan. Ei pitäydy vain tähän välittömään seurakuntayhteisöön työntekijöihin, luottamushenkilöihin ja muihin vastuunkantajiin, vaan laajemmin koko tähän ympäröivään yhteiskuntaan, ihmisiin ja elonkirjoon.

Tästä kertoo se, että olette nimenneet seurakuntanne arvoiksi armollisuuden, luottamuksen, yhdenvertaisuuden ja osallisuuden. Kaikki ne nousevat kristillisestä uskosta. Kaikille niille Jeesus antaa esimerkin kohdatessaan kärsivän ihmisen.

Hän kutsuu meitä armollisuuteen, sekä itseämme että muita kohtaan. Hän kutsuu meitä luottamaan hyvään Jumalaan, jonka rakkaus ja myötätunto meitä kohtaan ei katoa, maailman muutosten keskellä, ja joka näkee huomisenkin päivän, vaikka me emme tiedä mitä se tuo tulleessaan. Jeesus kutsuu meitä omalla esimerkillään kohtaamaan jokaisen ihmisen yhdenvertaisesti, kohtaamaan ja ottamaan vastaan sellaisena kuin hän on. Ehkä toisenlaisena, mutta Jumalalle yhtä rakkaana ja ainutlaatuisena.

Ja lopulta Jeesus kutsuu osallisuuteen. Hän ei muuta ainoastaan kohtaamiensa ja parantamiensa ihmisten elämää. Hän muuttaa myös ympäröivän yhteisön, kirkon ja seurakunnan elämän, ja parantaa sen. Hän kääntää meidän katseemme sinne, minne emme halua katsoa. Hän näkee ja ottaa vastaan ihmisen, jonka muut ovat sulkeneet ulkopuolelle ja lähettää hänet muiden yhteyteen. Nostamalla varjoon painetut valoon, hän haluaa kiinnittää muiden katseen heihin. Pysähtymällä heidän kohdalleen ja kuulemalla heitä, hän haluaa pysäyttää muut kuulemaan niiden tarinaa, joiden äänet on vaiennettu sekä yhteiskunnassamme että kirkossamme.

Jeesus kutsuu yhteyteen ja osallisuuteen murtamalla ihmisten rakentamat rajat, nostamalla pimeydestä valoon, yksinäisyydestä yhteiseen pöytään. Siihen pöytään jokainen on tervetullut omine lahjoineen ja omine kipuineen – ja siinä pöydässä Kristus itse murtuu ja murtuessaan parantaa meidät ja liittää meidät itseensä ja toisiimme.