Saarna piispantarkastusmessussa Espoon tuomiokirkossa 15.11.2020

Valvomisen sunnuntai, Mk 13:33-37

Saarna Espoon tuomiokirkossa 15.11.2020

 

Jeesus sanoo:

»Pitäkää varanne, olkaa valveilla, sillä te ette tiedä milloin se aika tulee. 34Kun mies matkustaa vieraille maille ja talosta lähtiessään antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun, niin ovenvartijan hän käskee valvoa. 35Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, koska talon herra tulee: illalla vai keskiyöllä, kukonlaulun aikaan vai aamun jo valjetessa. 36Hän tulee äkkiarvaamatta – varokaa siis, ettei hän tapaa teitä nukkumasta. 37Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!”

 

Me liitymme tässä messussa kaksi tuhatta vuotta vanhaan perinteeseen: jo ensimmäiset kristityt kokoontuivat yhteen rukoilemaan, murtamaan leipää ja jakamaan viiniä. Olemme myös päättämässä tuomiokirkkoseurakunnan piispantarkastusviikkoa. Siinäkin me liitymme kirkon ikiaikaiseen, apostoliseen perinteeseen. Varhaiset kristityt, apostolit, kirkon opettajat ja rakentajat, vierailivat nuorissa kristillisissä seurakunnissa. Tällaisia vierailuja kutsutaan visitaatioksi, ja tähän visitaatioiden perinteeseen tämäkin piispantarkastus liittyy. Visitaatiot olivat jo varhaisessa vaiheessa oleellinen osa kirkon elämää. Kun kristityt vierailivat toistensa luona, keskeinen kysymys oli: Mitä teille, täkäläisille kristityille kuuluu? Mitkä ovat teidän ilonaiheitanne, mitkä huolianne, kysymyksiänne?

Kun kuluneelle viikolla pohdimme tätä kysymystä yhdessä Espoon tuomiokirkkoseurakunnan työntekijöiden kanssa, kysymys oli, minkälainen tämä seurakunta on tänään ja minkälaisena toivomme ja unelmoimme näkevämme sen kymmenen vuoden kuluttua? Keskustelussa nousi esiin pelon ja huolen aiheita mutta myös paljon iloa, luottamusta, hienoja, rohkeita ja luottavaisia kuvia seurakunnasta ja sen tulevaisuudesta. Yksi keskusteluryhmä sanoitti tulevaisuudennäkymäänsä seuraavasti: ”Espoon tuomiokirkkoseurakunta on Jumalan käsissä, ja Jumala on ihmisten elämässä.”

Juuri kuultu vertaus, jossa tilanomistaja lähtee kaukaisille maille ja jättää omaisuutensa palvelijoidensa vastuulle, löytyy kolmesta evankeliumista. Kaikissa evankeliumeissa vertauksen viesti on sama: Jeesus kehottaa seuraajiaan valvomaan. Siitä tämä sunnuntaikin on saanut nimensä: valvomisen sunnuntai. Markuksen evankeliumi on kuitenkin ainoa, joka kertoo työnjaosta: lähtiessään talostaan, sen omistaja ”antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun”.

Seurakunta on talo, ja kullakin meistä on täällä oma kallisarvoinen tehtävämme. Jokainen voi palvella tätä seurakuntaa omalla paikallaan ja kaikkia tarvitaan yhteiseen työhön; työntekijöitä, vapaaehtoisia, jokaista seurakunnan jäsentä. Vaikka valvomisen tehtävä vertauksessa annetaankin ovenvartijalle, Jeesuksen sanoma seuraajilleen ja kaikille on: ”Valvokaa!”

Varhaisilla kristityille valvominen tarkoitti Kristuksen pikaisen paluun odottamista. Valvominen liitettiin vahvasti rukoukseen, uskossa uskollisesti pysymiseen ja uskon todeksi elämiseen rakkauden teoissa.  Vuosisatojen ajan kristillisten luostariyhteisöjen elämään on kuulunut ajatus katkeamattomasta rukouksesta, siis jatkuvasta valvomisesta. Edelleen rukous on valvomista. Ei poissaolevan Kristuksen passiivista odottamista, vaan jatkuvaa vuorovaikutusta, läsnä olevan, elävän Jumalan kasvojen edessä olemista. Valvominen on koko elämän mittaisen matkan tekemistä, se on kilvoittelua, itsensä voittamista, mutta ennen kaikkea se on luottamusta, koko elämän antamista armollisen Jumalan käsiin.

Seurakunnan tulevaisuuden näkeminen Jumalan käsissä kertoo luottamuksesta. Ei vain johonkin, joka tapahtuu kerran, vaan siihen että tämä seurakunta on Jumalan käsissä jo nyt – ja jatkossakin.

Valvominen ei ole yksilölaji. Jos jää yksin valvomaan, tehtävä muuttuu ahdistavaksi ja lopulta mahdottomaksi. Mutta kun valvominen on yhteinen tehtävä, se muuttuu mahdolliseksi, luottamusta, koko seurakuntaa ja koko Kristuksen kirkkoa rakentavaksi.

Kirkon tehtävä on ollut kaikkina aikoina, kaikkialla valvoa. Silti on ollut aikoja, jolloin kirkko on uinahtanut työnsä ääreen, tuudittautunut vääränlaiseen turvallisuuden tunteeseen sellaiseen asemaan, joka annetaan ulkoa-, ei sisältäpäin. Me olemme kirkkona vaarassa luisua tällaiseen tilanteeseen juuri nyt. Luterilaisen yhtenäiskulttuurin aika on kaukana takana päin, kansankirkostakaan emme voi enää puhua sanan alkuperäisessä merkityksessä, ainakaan täällä pääkaupunkiseudulla. Meiltä vaaditaan juuri nyt aivan erityistä valveilla oloa. Sellaista valveillaoloa, joka ei takerru rakenteisiin, vaan uskaltautuu liikkeeseen ja etsii uutta, uudenlaista tapaa olla ja elää kirkkona, seurakuntana, kristittynä tässä paikassa, tässä ajassa, juuri nyt.

Tänään valvomista on se, että puhumme Kristuksesta, hänen elämästään, kuolemastaan ja kuoleman voittamisesta tavalla, joka on mahdollisimman monenlaisille ihmisille ymmärrettävää. Valvomista on edelleen, aivan kuten se oli kaksi tuhatta vuotta sitten, elää tätä uskoa todeksi rakkauden teoissa. Kantaa meille annettuja tehtäviä ja vastuita toisiamme tukien. Jokainen meistä valvoo myös ovenvartijana. Ei niin, että ketään ei päästetä sisään – vaan niin, että huolehditaan siitä, että ovi on auki – ovi on auki kaikkien tulla: sairaiden, ujojen, eksyneiden, kovaäänisten kyselijöiden. Kuinka voisimme olla ovella vastassa niin, että kaikki voivat tuntea olevansa tervetulleita, niin että kaikki otetaan ystävällisesti, rakkaudellisesti vastaan?

Varhaiskirkon ajoista asti visitaatioihin on kätkeytynyt ymmärrys siitä, että kukaan ei pärjää yksin. Yksikään kristitty ei pärjää yksin, vaan tarvitsee seurakuntayhteyden, johon liittyä. Vuorovaikutusta muiden kristittyjen kanssa, yhteistä rukousta, toistensa kuormien kantamista, rakkauden tekojen yhteistä rakentamista. Yksikään seurakunta ei myöskään pärjää yksin, eikä yksikään kirkko. Me elämme yhteydessä toisten kristittyjen, toisten seurakuntien ja toisten kirkkojen kanssa, liitymme maailmanlaajaan Kristuksen kirkkoon.

Aivan kohta Kristus kutsuu meitä yhteiseen pöytään, jakamaan leivän ja viinin, hänen ruumiinsa ja verensä. Kristus lahjoittaa meille ykseyden, hän ruokkii ja kantaa meitä yhteisellä matkallamme. Kristus kutsuu meitä valvomaan, mutta hän kutsuu meitä myös lepoon, sillä silloinkin, kun me emme itse jaksa tai kykene valvomaan, niinäkin hetkinä kaikki on Jumalan käsissä, sillä jokaisena hetkenä, kaikkina aikoina ja kaikkialla, Kristus on se, joka valvoo, kantaa meitä, pitää ovea auki yhteiseen taloon, taivaan kotiin, hyvän Jumalan luo.