"Todistajaa suuremmaksi kasvavat ne, joille todistetaan"

Matt. 11:11-19

Jeesus ja Johannes. Heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa alusta alkaen. Molemmat olivat suosittuja opettajia, aikansa radikaaleja, mutta kovin eri tavoin. Johannes eli askeettista elämää, ja julisti parannuksenteon välttämättömyyttä. Jeesus seurusteli niiden kanssa, joita muut hylkivät. Julistajina ja opettajina kovin erilaiset, mutta Jumalan kutsumia ja lähettämiä molemmat.

Me olemme taipuvaisia ajattelemaan, että Jumala tekee työtään juuri niiden ihmisten kautta, jotka ovat meidän kaltaisiamme, erityisesti niiden, joiden teologiset tulkinnat tai hengellinen tausta ovat samanlaisia kuin itsellämme.

Mutta Jumala ei mahdu yhden taitavimmankaan teologin kirjoituksiin, ei yhden herätysliikkeen opetukseen, ei yhden koskettavimmankaan saarnaajaan sanoihin. Jumala on paljon suurempi, syvempi, kuin voimme käsittää, paljon moninaisempi kuin voimme kuvitella, avarampi kuin mitä meidän rajalliset sanamme pystyvät tavoittamaan. Hänet voi tunnistaa siitä, miten Johannes hänestä puhuu ja siitä, siitä miten Jeesus kohtaa ihmisiä, mutta myös siitä miten me täällä Suomen puhumme tänäkin sunnuntaina.

Me tiedämme kaikki, että ne äänet ja puhetavat, joilla rakastavasta ja kaikkivaltiaasta Jumalasta puhutaan, ovat hyvin monenlaisia ja usein keskenään ristiriitaisiakin. Kirkon oppi on vuosisatojen mittaan pyrkinyt karsimaan, tiivistämään ja kirkastamaan sitä, miten me sisällön puolesta opetamme Kolmiyhteisestä Jumalasta.

Mutta se minkä tyylilajin me kristityt hänestä puhuessamme valitsemme, mitä sanavalintoja käytämme, ei sekään ole yksinomaan meidän vastuullamme, sillä tässä työssä meitä opastaa, inspiroi ja innostaa Pyhä Henki. Hänen avullaan tavoitamme jotakin Jumalan todellisuudesta, vaikka tyyli olisi hakusessa ja sanat haparoivia. Yhden ihmisen puhe Jumalasta ei voi kuitenkaan aina tavoittaa kaikkia kuulijoita. Siksi hyvän sanoman eteenpäin viejiä tarvitaan monenlaisia.

Lopulta ne sanat, jotka meillä yhteensäkin on käytettävissämme, ovat kovin rajallisia. Siksi sanojen lisäksi meidän täytyy myös elää uskoa todeksi. Tarvitaan tekoja, jotka puhuvat sanattomasti Jumalan sanomattomasta rakkaudesta luotujaan kohtaan. Johanneksesta ja Jeesuksesta näemme, että teotkin voivat olla kovin moninaisia, ja että teot, jotka puhuttelevat yhtä, ärsyttävät ja suututtavat toista.

Ei ole siis helppoa soittaa huilua tai pitää itkijäisiä. Aina löytyy joku, joka ei tykkää, joku jonka mielestä häät on väärin soitettua, hautajaiset väärin itketty. Kaikki on jo kokeiltu, liikuttu tunneskaalan päästä päähän, ilosta itkuun. On paastottu Johanneksen tapaan tai nautittu pöydän antimista Jeesuksen tapaan – mutta mikään ei tunnu kelpaavan, mikään viesti tavoittavan kuulijoita. Kuulostaa tutulta, eikö?

Aivan pian, kokoonnumme alttarin ääreen vihkimään kirkon virkaan ja siunaamaan seurakunnan palvelukseen teidät Sara, Taija, Marika, Antti, Päivi, Milla, Aapo ja Anna. Seurakuntana me rukoilemme, että Jumala antaisi teille Pyhän Hengen lahjan, ja sen mukana viisautta, kestävyyttä ja voimaa sen tässä tehtävässä. Teidät on kutsuttu jokainen omana ainutlaatuisena persoonananne, jotta voisitte tuoda omat ainutlaatuiset lahjanne Kristuksen kirkon yhteiseen pöytään. Opetelkaa tunteman lahjanne, siis ne tavat joilla te parhaiten välitätte ilosanomaa ylösnousseesta Kristuksesta. Arvostakaa lahjojanne.

Mutta arvostakaa myös muiden lahjoja, sillä kutsu Kristuksen kirkon työhön koskee meitä kaikkia, kovin monenlaisia ihmisiä – niitäkin, joiden kanssa emme aina voi olla samaa mieltä. Vaikka työstä saatu palaute ja ihmisten vastaus teidän välittämäänne kutsuun ei aina vastaa odotuksianne ja toiveitanne, turhautumisen hetkellä on hyvä muistaa, että palaute ei ole tärkeintä.

Tärkeintä on se, että Kristus on kutsunut teidät kirkkonsa työhön. Voitte luottaa siihen, että se kutsu ei katoa eikä sen kutsun antaja koskaan tule katumapäälle. Voitte luottaa siihen, että vaikka tulee niitäkin päivä, jolloin ideat tai voimat tuntuvat olevan vähissä, työ jatkuu. Sillä viime kädessä kyse ei ole siitä keitä me olemme, vaan siitä kuka Jumala on. Kyse ei ole siitä mitä me teemme, tai kuinka me sen teemme, vaan siitä mitä Jumala tekee.

Jumalanpalvelusten kirja tarjoaa tälle 3. adventtisunnuntaille toisenkin evankeliumitekstin. Se kertoo kuinka Johannes opetuslapsineen katsoo ohi kulkevaa Jeesusta. Johannes osoittaa Jeesusta ja sanoo: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa.” (Jh 1:36-37) Tämän kuullessaan Johanneksen opetuslapset lähtevät seuraamaan Jeesusta.

Johannes ei ollut vain Kristuksen edelläkävijä, vaan on myös kaikkien meidän esikuva, jotka on kutsuttu todistamaan Kristuksesta. Meidän, jotka on kastettu Kristukseen, meidät jotka on kutsuttu hänen kirkkonsa palvelukseen. Keskeistä ei siis ole se, miten me puhumme, miten sanoitamme Jumalan armon ja rakkauden meitä luotujaan kohtaan. Keskeistä ja tärkeintä on se, että sanamme ja tekomme osoittavat Kristukseen, kirkastavat häntä.

Kun todistamme Kristuksesta todistaja on aina pienin – häntä suuremmaksi kasvavat ne, joille todistetaan – ja Hän, josta todistetaan, Kristus itse.