On iso ilo ja kunnia päästä onnittelemaan vanhinta ja kauneinta, 172 vuotiasta Teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistystä.

Mitä haluaisin sanoa sinulle tänään, rakas TYT, oma kasvattiseurani? Niin paljon on muuttunut viime tuhannen viimeisestä vuosikymmenistä, jolloin kulutin aikaani riennoissasi vähintään yhtä paljon kuin luentosalien kovilla penkeillä.

Ja niin paljon on muuttunut niin paljon lyhyemmässäkin ajassa, että tuntuu tärkeältä kysyä: Mikä on teologian ja uskonnon tutkimuksen arvo ja merkitys tänään, tässä ajassa ja maailmassa?

Otetaan vauhtia toisaalta. Käännetään katse alaspäin, peruskallioon.

Suomen kallioperä on hyvin vanha, nuorimmillaankin sillä on ikää 1,8 miljardia vuotta. Se koostuu pääasiassa kovasta graniitista, ja ulottuu joissain kohdin jopa 60 kilometrin syvyyteen. Nämä ominaisuudet saivat reilu kymmenen vuotta sitten joukon tieteentekijöitä – fysiikoita, matemaatikoita, geologeja, hydrologeja… – käynnistämään hankkeen, jonka tavoitteena on selvittää voisiko Suomen peruskallio olla sopiva ja turvallinen paikka ydinjätteen loppusijoitukselle. Jos näin olisi, kuinka syvälle pitäisi kaivautua? Entä mitä kaikkia sellaisia tekijöitä tulisi ottaa huomioon, jotka voivat vaikuttaa tulevien sukupolvien elämään – ei vain vuosikymmenten tai vuosisatojen, vaan kymmenien tuhansien ja satojen tuhansien vuosien kuluttua sen jälkeen, kun jäte olisi suljettu peruskallion uumeniin.

Koska hankkeessa liikuttiin näin isolla aikavälillä, se herätti monen tulevaisuudesta innostuneen tutkijan huomion. Yksi kiinnostuneista oli yhdysvaltalainen kulttuuriantropologi Vincent Ialenti, joka seurasi ja tutki suomalaisen tutkijaryhmän työtä kahden vuoden ajan.

Ialentii kiinnostui erityisesti siitä, miten ryhmää yhdisti valtavan pitkälle tulevaisuuteen ulottuvien tieteellisten ennusteiden ja mallinnusten tekeminen. Hankkeeseen liittyvät riskit olivat niin suuria, että työ vaati huolellisten laskelmien ja tutkimuksen lisäksi myös luottamusta eri alojen asiantuntijoiden osaamiseen ja tietoon. – Kaikessa tässä, hanke edusti jotakin, jota kutsutaan syväksi ajaksi.

Syvä aika, deep time, on alun perin geologian piirissä 1700-luvulla esitetty termi, joka on sittemmin levinnyt myös muihin luonnontieteisiin, yhteiskuntatieteisiin, humanistisiin tieteisiin, taiteeseenkin. Se tarkastelee pitkiä ja hitaita prosesseja, kuten maankuoren muokkautumista tai kulttuurien kehittymistä hyvin, hyvin pitkällä aikavälillä. Syvää aikaa ei tarvita vain menneisyyden tuntemisessa, vaan myös tulevaisuuden luotaamisessa.

Ihmistieteissä syvän ajan vastakohdaksi on nostettu pinnallinen aika, shallow time.

Tämä aika, jota nyt elämme, on erityisen altis pinnalliselle ajalle. Moninaiset samanaikaiset katastrofit ja kriisit, toimintaympäristön ja -kulttuurin muutoksen kiihtyvä rytmi ja jatkuvan tietotulvan monitahoisuus ja -tasoisuus synnyttää ristiriidan, jota ratkoessa on helppoa – ja ymmärrettävääkin – langeta yksinkertaistuksiin ja musta-valkoiseen maailmankuvaan. Yksinkertaistetut vastaukset monimutkaisiin ongelmiin tai nopea voitontavoittelu synnyttävät lyhytnäköisiä ratkaisuja. Saatavilla oleva tieto on keskenään ristiriitaista, kasvava osa siitä tahallisesti tai tahattomasti harhaanjohtavaa. Muiden kriisien rinnalla elämäämme vaikuttaa tutkitun tiedon kriisi. Tämä kaikki edustaa pinnallista aikaa.

Mikä sitten on teologian tai uskonnontutkimuksen tehtävä ja paikka tässä kaikessa?

Uskonto on suurelle osalle maailman ihmisistä merkittävä osa yksilön ja yhteisön elämää. Yhteisön uskontoon nivoutuva yksilön henkilökohtainen usko vaikuttaa ihmisen käsitykseen todellisuudesta, ihmisarvosta, vastuun kantamisesta, toivosta ja ymmärrykseen siitä, että kaikki olemassa oleva ei ole tämän maailman mittareilla mitattavissa.

Etenkin täällä Euroopan pohjoisnurkassa pyritään luomaan käsitystä, että uskonnon merkitys vähenee yksilöiden elämässä ja siksi uskonnon on perustellusti kadottava myös julkisesta tilasta. Sen lisäksi, että olemme tämän käsityksen äärellä globaalisti tarkasteltuna takapajula, viimeaikaiset tutkimukset kertovat jostakin aivan toisenlaisesta kehityksestä. Suomessa ja muuallakin Euroopassa on havaittu uutta katsomuksellista kuplintaa: uudenlainen hengellinen ja älyllinenkin kiinnostus uskontoa kohtaan nostaa päätään erityisesti nuorempi sukupolvien keskuudessa.

Samanaikaisesti suomalainen yhteiskunta, etenkin ruuhkaisimmilla alueillaan, muuttuu jatkuvasti yhä moniuskontoisemmaksi ja monikatsomuksellisemmaksi. Oletan saman katsomuksellisen monimuotoisuuden olevan läsnä tässäkin salissa – ja ajattelen, että niin on hyvä.

Moninaisuuden lisääntyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki tarvittava viisaus asuisi oman tiedekunnan seinien sisällä. Aivan kuten peruskalliota tutkiva tutkijaryhmä luotti ja nojasi jäsentensä erilaisiin asiantuntemuksiin, teologinkin on syytä katsella ympärilleen, hakea ajatuksia ja innoitusta oman kuplan ulkopuolelta.

Tiedän, että nykyinen julkisen rahoituksen eetos ja sen myötä tutkintorakenne ei suosi tällaista laaja-alaisuutta. Mutta silti sanon näin, sillä aivan erityisesti juuri ajattelu- ja oppimisprosesseissa ei saa eikä voi taipua pinnallisen ajan odotuksiin.

Tarvitaan syvää aikaa luovia, sitä luotaavia ja syvän ajan mahdollistamia ajatusprosesseja. Isojen – olivat ne sitten nopeita tai hitaita – muutosten keskellä tarvitaan teologian ja uskonnon tutkimuksen asiantuntijoita.

Vaikka tämä aika kupliikin katsomuksellisesti, hyvä teologinen ymmärrys vaatii muutakin kuin ilmiöiden tarkastelua. Ei riitä, että tiedämme mitä tapahtuu, on myös ymmärrettävä miten ja miksi.  Kokemusosaamisen lisäksi tarvitaan teologian perustyökaluja, jotka mahdollistavat kristillisen uskomusjärjestelmän sellaisten ulottuvuuksien. ymmärtämistä, joita ilman tämän päivän uskontojen maailmaa ei voi kokonaan ymmärtää. Tarkoitan pyhien kirjoitusten, opin ja sen muodostumisen, uskonnon ja kirkon historian ymmärrystä.

Tällä osaamisella on merkitystä, sillä julkisessa keskustelussa tarvitaan yhtäältä reflektoitua harjaantumista siinä, miten erilaisista katsomustaustoista tulevat ihmiset argumentoivat ja toimivat. Toisaalta meiltä kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen ihmisiltä odotetaan omasta uskomus- ja katsomusperinteestä nousevia kannanottoja. Ne ovat tärkeä osa julkista keskustelua, etenkin silloin kun kyse on niistä arvoista, joilla tätä yhteiskuntaa rakennetaan ja maailman elämää varjellaan.

Teologian tehtävä on tässä keskustelussa ja laajemmin tässä ajassa kulkea vastavirtaan suhteessa pinnalliseen aikaan – kääntää katse laajemmalla, kauemmas ja pintaa syvemmälle, syvään aikaan.

Toivotan vanhimmalle ja kauneimmalle riemullista vuosijuhlaa ja merkityksellistä tulevaisuutta, tarkoittakoon se sitten seuraavaa 172 tai seuraavaa 172 tuhatta vuotta.

Hyvä Jumala siunatkoon teitä kaikkia.