Tärkeysjärjestys

Toivo – siitä on viime vuosina ollut yhä enemmän puhetta. Sekä mediassa että erilaisissa keskustelutilaisuuksissa. Minutkin on pyydetty puhumaan siitä mitä moninaisimmille foorumeille – kovin harva niistä on itseasiassa ollut kirkollinen. Kun avaan minkä tahansa median tai katselen vähän ympärilleni, herää kysymys: Onko puhe siitä, mistä on puute?

Usko, toivo, rakkaus – kolme kristillistä hyvettä. Vaikka hyve kuulostaa kovin lievältä ilmaisulta kuvaamaan sitä merkitystä, joka uskolla, toivolla ja rakkaudella on kristittynä ja kirkkona olemisen ytimessä.

Mutta pitäydytään hetki klassisessa hyveopissa: Se tuntee kristillisten hyveiden lisäksi neljä muuta päähyvettä: kohtuullisuuden, oikeudenmukaisuuden, rohkeuden ja viisauden. Näiden tavoittelu on paikallaan jokaisessa elämässä, jokaisena päivänä – mutta aivan erityisesti tämän päivän moninaisten kriisien keskellä. 300-luvun luostarilaitos tunsi ihmisluonnon, ja listasi seitsemän kuolemansyntiä: ylimielisyys, kateus, viha, ahneus, kohtuuttomuus, irstaus ja murehtiminen.

Keskiaikainen teologia antoi jokaiselle kuolemansynnille oman vastinparinsa hyveiden joukosta. Tässä joukossa toivon vastinpari ei ole toivottomuus – vaan murehtiminen. Siis turhan murehtiminen, huoleen juuttuminen, kyyninen hällä väliä -asenne.

Tämän päivän evankeliumitekstissä huomio kiinnittyy perinteisesti taivaan lintuihin ja kedon kukkiin. Ne ovat riittävän konkreettisia, ja kuitenkin jonkin vaikeasti määriteltävän pyhän huolettomuuden esikuvia. Onko tämä kohtuullinen tai edes realistinen kehotus keskellä ihmisen arkea – saati sitten tänään, kun maailmanjärjestyksen rakenteet tuntuvat murtuvan elämän kaikilla rintamilla, kun mieleen hiipii kysymys: ”Kuinka tässä vielä käy?”

Jeesus nostaa katseemme kauemmaksi, Jumalan valtakuntaan. ”Etsikään ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa…” Hänen opetuksen keskipisteessä on Jumalan valtakunta, joka on tullut lähelle. Se on tullut lähelle, sillä Jumala on syntynyt ihmiseksi. Jeesuksen, ihmiseksi syntyneen Jumalan, toiminnan keskipisteessä taas on kärsivä ihminen.

Jumalan valtakunta on nyt lähellä, mutta täydellisesti totta jonakin päivänä ja hetkenä, jota me emme tiedä. Sitä ennen meidän tehtävämme on pyrkiä aktiivisesti kohti sitä päivää. ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan”.

Jumalan valtakunta ja Jumalan oikeudenmukainen tahto liittyvät siis toisiinsa. Siellä missä toinen toteutuu, siellä toteutuu toinenkin. Jeesus ei aseta tavoitteeksi löytämistä, vaan etsimisen. Jumalan valtakunnan ja Jumalan tahdon tavoittelu on matkalle lähtemistä. Sillä matkalla tärkeintä ei ole kuinka pitkälle pääsemme, vaan ketä seuraamme, mihin suuntaan kuljemme. Me seuraamme Kristusta, ja suuntana on Jumalan valtakunta.

Mitä Jumalan valtakunnan etsiminen tarkoittaa kaikkien elämäsi ”kuinka tässä vielä käy” – kysymysten edessä? Mitä Kristuksen seuraaminen ja Jumalan valtakunnan etsiminen tarkoittaa tämän kirkkomme elämässä?

”Älkää siis murehtiko. — Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, …” Mutta entä jos Jeesus ei kehotakaan murehtimisen sijaan huolettomuuteen – vaan toivoon?

Huolettomuuden perspektiivi on kapea: se keskittyy lintuun, kukkaan tai ihmiseen itseensä. Huolettomuus ei kanna huolta huomisesta, mutta eipä juuri muista ihmisistäkään taikka muusta luodusta. Myös toivo nousee myös tästä päivästä ja hetkestä, mutta kurottaa samalla kohti huomista, kohti Jumalaa, kohti toista ihmistä ja kaikkea luotua. Toivo ei sulje kokonaan pois toivottomuuden hetkiä. Näiden kahden – toivon ja toivottomuuden – vuoropuhelu on välttämätöntä ja myös kantaa meitä elämän realiteettien keskellä.

Isä meidän -rukouksessa Jeesus opettaa, että kaikki hyvä elämässä – tässä ja tulevassa, on Jumalan työtä ja Jumalan lahjaa meille hänen lapsilleen, kaikille hänen luoduilleen. Me pyydämme yhdessä, että Jumala antaisi meille päivittäisen leipämme. Ei vain minun, vaan meidän yhteisen leipämme. Se pitää sisällään kaiken, jota tarvitsemme yhteiseen hyvään tässä maailmassa.

Jeesus on jokapäiväinen, oikeudenmukaisesti jaettu leipä. Hän kieltäytyy käskystä ja kiusauksesta muuttaa erämaan kiviä leiväksi, mutta ruokkii myötätunnosta ja rakkaudesta kahdella leivällä tuhatpäisen väkijoukon. Jeesus on itse elämän leipä, joka murtuu ja murretaan maailman elämän vuoksi tässäkin messussa. Leipä, jonka Kristus jakaa, ei ole voiman- eikä vallanosoitus, vaan ruokaa, joka ravitsee nälkäiset ja nääntyneet. Myös toivo on osa jokapäiväistä leipää, tarvitsemme sitä jaksaaksemme tänään ja luottaaksemme huomiseen.

Ja me rukoilemme edelleen, että Jumalan tahto tapahtuisi ja että hänen valtakuntansa tulisi. Isä meidän -rukous kuuluu Jumalan valtakunnan ja hänen oikeudenmukaisen tahtonsa etsimiseen.

Siellä missä Jumalan valtakuntaan etsitään, se myös pääsee murtautumaan tämän maailman todellisuuden keskelle. Ei niin, että se olisi meidän työtämme, vaan niin että Jumala tekee työtänsä meissä ja meidän kauttamme.

Jumalan valtakunnan etsiminen ei ole vain jotakin, mitä etsin itseäni varten. Jumalan valtakunnan etsiminen on yhdessä kulkemista ja se on yhteisesti jakamista. Se on Kristuksen seuraamista, ja samalla siihen luottamista, että Kristus ei kulje vain edellämme, vaan myös rinnallamme, joka päivä. Hän on tässä ja nyt, hän on jo perillä, ja hänen luonaan me olemme perillä.