Piispantarkastusmessu Järvenpäässä, 4. sunn. pääsiäisestä, Joh. 15:10–17

Kuka on sinun ystäväsi? Kuka on sinun kaikkein läheisin, kallein ja rakkain ystäväsi? Istuuko hän nyt siinä vieressäsi kirkonpenkissä tai siellä striimin ääressä kotisohvalla? Onko ystäväsi niin kaukana, että voitte nähdä vain harvoin, jos ollenkaan? Vai onko ystävä sinulle kaipauksen kohde, jotakin jota toivoisit elämääsi, mutta jota sinulla ei vielä ole? Mikä tekee ystävästä ystävän?

Tämän päivän evankeliumitekstissä Jeesus puhuu ystävilleen. Ne Johanneksen evankeliumin jakeet, jotka juuri kuulimme, ovat vain pieni katkelma Jeesuksen pitkästä puheesta, jota kutsutaan myös hänen jäähyväispuheekseen. Hän puhuu oppilailleen, jotka ovat seuranneet häntä usean vuoden ajan pitkin Juudean pölyisiä teitä. He ovat jättäneet entisen elämänsä. Jeesuksen opetusten kuuleminen ja hänen tekojensa todistaminen on ovat muuttaneet kaiken. Heistä on tullut ystäviä, mutta nyt Jeesus valmistelee ystäviään eron hetkeen.

Juuri ennen äsken kuulemiamme jakeita, Jeesus on puhunut itsestään viiniköynnöksenä: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää.” (Joh. 15:5) Tämän päivän tekstissä Jeesus avaa vielä syvemmin sitä, mitä hänessä pysyminen tarkoittaa.

Siksi hän antaa ystävilleen kaksi käskyä ja yhden lupauksen. Ensimmäinen käsky on: noudattakaa minun käskyjäni. Siihen liittyy lupaus: silloin te pysytte minun rakkaudessani.

Mitä ovat ne Jeesuksen käskyt, joita pitää noudattaa, jotta pysyisi hänen rakkaudessaan? ”Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” Jeesuksen rakkaudessa pysytään siis rakastamalla. Ne, joita on rakastettu, jakavat rakkautta edelleen.  Tässä kaikuvat myös rakkauden kaksoiskäskyn sanat. Jumala on ensin rakastanut meitä, ja siksi meidän on mahdollista rakastaa häntä ja toisiamme.

Jumalan olemus on rakkaus. Siksi hän kutsuu meitä ihmisiä yhteyteensä ja elämään yhteydessä keskenämme. Jumalan teot ovat rakkauden tekoja. Kaiken Luoja on jo alusta lähtien pyrkinyt murtamaan yksinäisyyden, luonut kaiken luodun elämään keskinäisen riippuvuuden moninaisessa verkossa, joka liittää ne toisiinsa näkymättömin, hienoin, korvaamattomin langoin.

Tästä Jumalan uutta luovan rakkauden todellisuudesta nousee Jeesuksen käsky: rakastakaa toisianne, sillä ilman rakkautta ei ole elämääkään.

Rakkaus, johon Jeesus kutsuu ystäviään ja seuraajiaan ei ole vain ohutta yläpilveä, ei ainoastaan tunne – vaikka tunteenakin rakkaus on voimassaan vertaansa vailla. Hän ei myöskään puhu rakastamisesta ihmisen laadullisena määreenä tai mielentilana. Rakkaus, josta Jeesus puhuu, ja josta hän antaa esimerkin, on kokonaisvaltaista, se on perustavanlaatuista muutosta koko olemisen tavassa. Se on ennen kaikkea luopumista siitä, mikä estää elämästä ja antamasta, antautumasta, toisen ihmisen, kaiken luodun, parhaaksi.

Siksi Jeesus asettaa rakkaudelle kovat kriteerit: ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa kuin että hän antaa henkensä ystävänsä puolesta.” Tätäkö Jeesus odottaa seuraajiltaan ja ystäviltään? Moni niistä, jotka kuulivat hänen jäähyväispuheensa joutui todellakin seuraamaan opettajansa jalanjäljissä aina kuolemaan asti.  Moni kuolee tänäänkin uskonsa vuoksi ja liittyy pitkään marttyyrien saattoon.

Ja kuitenkin useimmiten meistä kristityistäkin on enemmän iloa elävinä kuin kuolleina. Mutta, jotta näin olisi, meidän on syytä kuolla pois – siis päästää irti – siitä, mikä estää meitä elämästä sen tärkeimmän käskyn mukaisesti: Rakastamasta Jumalaa yli kaiken ja toisiamme niin kuin itseämme.

Jumala toimii sen mukaisesti, että tämä olisi mahdollista. Hän syntyi ihmiseksi ihmisten keskelle, eli ihmisen elämän, kuoli ihmisten käsissä ja voitti kuoleman, murtaakseen kaiken sen, mikä erottaa meidät hänen rakkaudestaan – ja murtaakseen kaiken, mikä estää meitä rakastamasta toisiamme. Syntymällä ihmiseksi, Jumala on sitonut itsensä ja sitoutunut meihin luotuihinsa. Jumalan teot ovat siis rakkauden tekoja – mutta ne ovat myös yhteyden tekoja.

Jos luemme Johanneksen evankeliumia pari lukua eteenpäin, vastaan tulee Jeesuksen viimeinen rukous. (Joh. 17) Siinä hän rukoilee ystäviensä ja seuraajiensa puolesta, ja aivan erityisesti sen puolesta, että yhteys heidän keskellänsä säilyisi.

Jeesuksen ystävien yhteys ei ole merkityksellistä vain siihen osallisille, vaan se säteilee aina ulospäin, todistaa ihmiseksi syntyneestä Jumalasta: ”jotta maailma uskoisi” (Joh. 17:21). Yhteydessä eläminen on siis Kristuksen todistajana elämistä. Ei siis minun itseni, ei meidän itsemme, vaan maailman tähden, kaikkien niiden tähden.

Syntymällä ihmiseksi, Jumala on antanut ystävilleen rakkauden ja yhteyden lahjan. Siihen lahjaan liittyy myös tehtävä: ”…minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy.” Kristuksen rakkaus lähettää meidät liikkeelle, ulos ja eteenpäin. Se ei ole tarkoitettu säilöttäväksi, vaan jaettavaksi eteenpäin. Kristuksen rakkaus tulee näkyväksi siellä, missä jaetaan ruokaa nälkäisille, missä kuuluu niiden ääni, jotka muuten on vaiennettu tässä yhteiskunnassa, ja missä tuodaan valoon ne, jotka on painettu varjoihin, siellä missä yksinäiset kutsutaan yhteiseen pöytään ja missä kaikki Jumalan luodut kutsuvat toisiaan ystäviksi.

Tälle matkalle ei lähdetä yksin tai nälkäisinä. Kristus kulkee ystäviensä rinnalla ja ravitsee heidät. Tänäänkin, tässä messussa hän antaa itsensä meille leivässä ja viinissä, yhdistää meidät ja lähettää meidät matkaan, jotta maailma uskoisi.