Raamattutunti Sanan Suvipäivillä 15.6.2019

Tämä kuva lienee monelle tuttu. Se on osa niin Isenheimin alttaritaulusta, sen toisen triptyykkiosan keskimmäinen kuvapaneeli.  Isenheimin alttaritaulu on sijainnut jo pitkään Colmarin Unterlinden-museossa, Alsacen, Kaakkois-Ranskassa. Alttaritaulun on maalasi taiteilija Mathis Grünewald. Hän maalasi sen alun perin läheisessä Isenheimin kylässä sijainneeseen antoniittien sääntökunnan luostariin. Alttaritaulu valmistui vuonna 1515, neljän vuoden maalausurakan päätteeksi.

Katso kuvaa hetki. Se on hätkähdyttävä. Saatat kokea sen jopa vastenmielisenä. Ristillä roikkuvan Kristuksen kärsimyksiä ei ole yritetty kaunistella millään tavalla. Tässä on kärsivä Jumala, kärsivä ihminen.

Mutta mieti vielä mielessäsi keitä näet kuvassa. Ketkä tunnistat siinä esiintyvien ihmisten joukossa? Kristus ristillä, hänet tunnistat varmasti – mutta keitä ristin juurella?

Grünewald on koonnut ristin juurelle joukon, jonka eri variaatiot ovat tuttuja kirkkotaiteesta – mutta joka ei itseasiassa vastaa yhdenkään evankeliumin kuvausta siitä, keitä ristin juurella oli. Löydämme kuvasta kaksi Mariaa ja kaksi Johannesta: Jeesuksen äidin, Magdalan Marian, opetuslapsi Johanneksen, ja Johannes Kastajan. Katsotaan heitä tarkemmin. Itseasiassa, katsotaan heidän käsiään:

Väki ristin juurella
Maria, Jeesuksen äiti
Maria, äiti poikansa ristin juurella, äiti, joka on juuri menettänyt lapsensa. Marian surua ja kärsimystä on varmasti kuvattu enemmän kuin yhdenkään toisen ihmisen – Jeesusta itseään lukuunottamatta. Marian kädet ovat sulkeutuneet kouristuksenomaisesti. Niiden asento kuvaa hänen sitä raskainta tuskaa, joka hänellä on sydämessään.

Maria pidetty kristityn, erityisesti pienen ja näkymättömän kristityn, maan hiljaisen, esikuvana. Mutta Maria ei ollut vain nöyrä ja hiljainen Jumalan pelastussuunnitelman välikappale. Hänestä tuli myös olosuhteiden pakosta rohkea rajojen rikkoja. Maria kantoi Jumalan Poikaa yhdeksän kuukautta sydämensä alla. Ihmisten silmissä tämä oli käsittämätöntä, ja hänet nähtiin huonona, siveellisyyden tieltä horjahtaneena tyttönä, joka oli tullut raskaaksi ennen kihlausta. Marialla oli suuri salaisuus, jonka hän yksin tiesi. Kohta salaisuus olisi kaikkien nähtävillä.

Siksi Maria pakeni pois omasta yhteisöstään, Nasaretin kaupungista. Hän kiiruhtaa halki Juudean vuoriseudun, ja hakee turvaa sukulaisnaisensa Elisabetin – siis Johannes Kastajan äidin – luota. Evankelista Luukas kuvaa kohtaamisen hetken. (Luuk. 1:39-45) Siihen ei tunnu liittyvän häpeää, huolta tai pelkoa. Sen sijaan Maria puhkeaa puhumaan ”Minun sieluni ylistää Jumalaa, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani!” (Luuk. 1:46-47) Marian kiitoslaulun sanat alhaisten korottamisesta ja nälkäisten ruokkimisesta kertovat oikeudenmukaisuuden toteutumisesta Jumalan tahdon mukaan. Ne ovat olleet tärkeässä roolissa erityisesti Latinalaisen Amerikan köyhien vapautuksen teologiassa, mutta niiden sanoma on ajankohtainen omassakin yhteiskunnassamme.

Jeesuksen äidin on nähty symboloivan sitä, että me kannamme Jeesusta sydämessämme, ja että uskonyhteys häneen on salaisuus meille itsellemmekin. Kätkevätkö kouristuksenomaisesti toisiinsa puristuneet kädet sittenkin sisäänsä salaisuuden – uskon salaisuuden? Sitähän usko on, mysteeri: sen synty ei ole meidän tahdostamme kiinni, vaan Jumalan tahdosta (Joh. 15:16), ja siksi se on mysteeri. Ja pohjimmiltaan usko, kuten Jumalakin pakenee sanoja: sen selittäminen muille on lähes mahdotonta.

Magdalan Maria
Kuka on polvistunut ristin juurelle? Magdalan Maria. Katso hänen käsiään. Hän nostaa kätensä Jeesusta kohti. Hän pyytää apua, mutta myös kurkottaa kohti Kristusta kuin ylistäen ja kiittäen. Kuvastuuko niiden asennosta kuoleman ja menetyksen hetkellä sittenkin toivo?

Alttaritaulussa hän edustaa ihmistä, jota Jeesus on auttanut, jonka hän on parantanut, jonka elämän hän on muuttanut kokonaan. Evankelista Luukas kertoo, kuinka Jeesus ajoi hänestä ulos seitsemän pahaa henkeä (Lk. 8:2).

Keskiajalla puhuttiin seitsemästä pääsynnistä, joiden varaan muut synnit rakentuvat. Synti ei ole vain sitä, mitä me teemme, vaan vielä enemmän: synti on se, mikä sitoo meitä. Maria edustaa siis parannettua ja vapautettua ihmistä.

Matteuksen, Markuksen ja Johanneksen evankeliumit kaikki mainitsevat nimeltä ristiinnaulitsemista todistamassa olleet naiset, molemmat alttaritaulumme Mariat heidän joukossaan. (Matt. 27:55, Mark. 15:40-41, Joh. 19:25) ”Paikalla oli myös naisia jonkin matkan päässä tätä katselemassa. Heidän joukossaan olivat Magdalan Maria, toinen Maria, joka oli nuoremman Jaakobin ja Joosefin äiti, sekä Salome. Jo Galileassa he olivat kulkeneet Jeesuksen mukana ja palvelleet häntä. Siellä oli monia muitakin naisia, jotka olivat tulleet Jerusalemiin Jeesuksen mukana.” (Mark. 15:40-41) – ja nämä samat naiset ovat myös ensimmäisten joukossa tyhjällä haudalla. Johanneksen evankeliumissa Maria on se, joka ensimmäisenä yksin kohtaa ylösnousseen Vapahtajan. (Joh. 20:11-16).

Marian rooli ylösnousemuksen ensimmäisenä todistajana (muissa evankeliumeissa yhdessä muiden naisten kanssa) on kiistaton. Ei siis ihme, että Grunewald on maalannut Magdalan Marian lähimmäksi ristiä, olemukseensa ja käsiensä asentoon surun lisäksi myös vahvan annoksen toivoa.

Opetuslapsi Johannes
Johanneksen oikea käsi kannattelee äiti-Mariaa. Johannes on ainoana kuvassa kääntynyt kokonaan pois ristiinnaulitusta, ja kiinnittänyt sen sijaan kaiken huomionsa tämän äitiin. Kristillinen traditio katsoi jo varhain, että ristinnaulitsemista todistamaan jäänyt, ja Jeesuksen äidin Marian vastuulleen saanut apostoli on se, joka kirjoitti aikanaan Johanneksen evankeliumin. – Opetuslapsi, jota Jeesus rakasti.

Ehkä siksi Johannes evankelistoista ainoana kertoo juuri tästä hetkestä: ”Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ”Nainen, tämä on poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Tämä on äitisi!” Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.” (Joh. 19:25-26) Johannes on siis jo toteuttamassa sitä tehtävää, jonka Jeesus on hänelle antanut. Hän elää jo uskoaan todeksi.

Tämä intiimi ja konkreettinen huolehtimisvastuun siirtämisen hetki on jollakin tapaa yllättävä, sillä Johanneksen evankeliumia pidetään evankeliumeista kaikkein teologisimpana. Sen kristologia, oppi Kristuksesta, puhuu jo ennen aikojen alkua olemassa olleesta Jumalan Pojasta, joka on itse Jumala. – Tämä käsitys on melkoisen kaukana Grünewaldin kuvailemasta runnellusta Ristiinnaulitusta, niin runnellusta, että on jo menettänyt ihmisen muodon.

Johannes edustaa kristittyä, joka haluaa oppia ymmärtämään uskoaan enemmän, koska hänelle uskon ajattelu ja sen sanallinen selittäminen on tärkeää.

Johannes Kastaja
Katse kiinnittyy Johannes Kastajan oikeaan etusormeen. Se on luonnottoman pitkä.

Johannes Kastaja on ristin juurella olevista hahmoista se, jonka läsnäolon takaa ainoastaan taiteilijan vapaus. Historiallisesti se on mahdottomuus, sillä Jeesuksen kuollessa Johanneksen kuolemasta on jo kulunut neljä vuotta.  Johanneksen ajan rajat rikkovalle läsnäololle Isenheimin alttaritaulussa on siis erityisen hyvä syy. Johannes on kääntynyt vain puolittain ristiinnaulitun puoleen – tai puolittain pois hänestä, kohti katsojaa, kuin selostajan tai tarinankertojan roolissa.

Johanneksen korostetun pitkän sormen ja jonnekin katsojan ja Kristuksen väliin, kuin välittäjänä toimivan, asennon selitys löytyy hänen oikean käsivartensa yläpuolelta. Lainaus Johanneksen evankeliumin kolmannesta luvusta, Johannes Kastajan omista sanoista: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi” (Joh 3:30).

Raamattu Johanneksen toisessa kädessä, toinen käsi osoittaa kohti Kristusta.  Tämä ele on kuin esimakua niistä teologisista mullistuksista, jotka Isenheimin alttarilaulun valmistuessa muhivat jo toisaalla. 700 kilometriä koilliseen, kaksi vuotta taulun valmistumisen jälkeen, Martin Luther julkaisi Wittenbergin kaupungissa 90 teesiä, jotka käynnistivät koko Euroopan kartan ja ajattelun mullistaneen reformaation. Kolme vuosikymmentä myöhemmin Luther määritteli raamatuntulkinnan avaimen: Pyhässä Kirjassa on tärkeää se, mikä kirkastaa Kristusta.  Kuin Grünewald olisi jo aavistellut tätä, ja maalannut sen Isenheimin alttaritauluun, siihen miten tämä Raamattu toisessa kädessään osoittaa kohti Kristusta.

Johannes, joka haluaa itsensä sijaan osoittaa Kristusta ei ollut vain Kristuksen edelläkävijä, vaan on myös kaikkien niiden esikuva, jotka haluavat todistaa uskostaan – sanoin, teoin, tai rukouksin. Uskosta todistettaessa, todistaja on aina pienin – suurimmaksi kasvavat se, jolle todistetaan – ja se, josta todistetaan, Kristus itse.

Porinaryhmät

Kenen alttaritaulussa esiintyvän kädet koskettivat/kuvaavat minua juuri nyt? Miksi?

Keneen ristin juurelle kokoontuneista ihmisistä samaistut? Miksi?

Oletko jossakin elämänvaiheessa samaistunut johonkin toiseen heistä? Miten muutos on tapahtunut?

Jos et löydä alttaritaulusta samaistumiskohdetta, kuka muu raamatunhenkilö voisi olla sellainen?

Kristuksen kädet

Katso taas alttaritaulua, katso kärsivää Kristusta. Miksi Grünewald maalasi hänen kärsimyksensä niin hirvittäviksi? Eikö vähempi, hillitympi kärsimys olisi riittänyt?

Saadaksemme vastauksen tähän kysymykseen meidän pitää palata Isenheimin antoniittiluostariin, joka 1500-luvun alussa toimi myös sairaalana. Pyhän Antoniuksen mukaan nimensä saaneet antoniitit olivat omistautuneet hoitamaan erilaisista ihosairauksista kärsiviä. Moni luostarin suojiin hakeutunut sairasti spitaalia, mutta moni myös pyhän Antoniuksen tuleksi nimettyä sairautta. Rukiinjyvien joukkoon eksyneistä sienitaudin vioittamista torajyvistä johtunut myrkytystila oli tuskallinen ja johti useimmiten kuolemaan. Kun P. Antoniuksen tuleen sairastunut tuotiin luostariin, hänet ohjattiin luostarin kirkkoon, kärsivää Kristusta esittävän alttaritaulun juurelle. Kristuksen kärsimysten ajattelemisesta ja kontemploinnista haettiin helpotusta sairaille.

Ja juuri siksi Isenheimin Kristuksen kärsimykset on kuvattu niin hirvittäviksi. Ristillä riippuvan Kristuksen ruumiiseen on maalattu kaikki Pyhän Antoniuksen tulen oireet: paiseet, vääristyneet nivelet, kouristukset. Isenheimin Kristus ei ole siis ainoastaan kidutuksen ja väkivallan runtelema, vaan myöskin sairauden runtelema. Grünewald on maalannut ristillä roikkuvan Kristuksen Jesajan kirjan sanoittamana: ”Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet. Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme.” (Jes. 53:3-4)

Nuo ristiin naulitut, kivusta vääntyneet kädet, ovat ne samat kädet, joilla Jeesus paransi ihmisiä. Evankeliumeissa hän usein teki tämän nimenomaan koskettamalla ihmisiä.  Hän ojensi kätensä ja koski spitaalista (Luuk. 5:13), sokeana syntynyttä (Joh. 9:6), kuumetautista (Matt. 8:14-15), naisia, miehiä, lapsia. Jokaista, joka hänen luokseen tuli ja kaipasi vapautusta sairaudestaan, parannusta kivuistaan.

Tästä syystä alkukirkkokin siunasi ihmisiä kätten päällepanemisen kautta. Ja me jatkamme tätä koskettamisen perinnettä tekemällä ristinmerkin – vaikkapa kastettavan otsaan ja rintaan, panemalla kätemme konfirmoitavien, tai kirkon virkaan vihittävien pään päälle.

Kädet ovat niin merkityksellinen osa Kristusta, hänen edustajansa, että klassinen teologia toisinaan katsoo, että Kristus itse on käsi. Hän on ihmiseksi syntynyt Jumala, jumala joka kurkottaa luomansa maailman ja ihmisen puoleen. Jumala, joka syntyy ihmiseksi tulee meille käsitettäväksi, jakaa meidän elämämme. Kärsivän Kristuksen haavoitettuun käteen tiivistyy koko uskon ydin: ihmiseksi syntynyt Jumala, joka kärsimyksellään, kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan, murtaa ihmisen ja Jumalan, taivaan ja maan, väliset muurit. Kristus itse on Jumalan käsi, haavoitettu käsi, parantava käsi, ihmiseksi tullut Jumala – ja siksi juuri hän on meidän Pelastajamme, Vapahtajamme.