On aika muistaa

”Det är dags att minnas”

 

Arvoisat sotiemme veteraanit, hyvä juhlaväki

Högaktade krigsveteraner, ärade gäster,

Sallinette, että aloitan kertomalla teille tarinan.

Astuessaan palvelukseen kevättalvesta 1942 Heikki oli 18-vuotias. Kaksi vuotta myöhemmin, talvella 1943-44 hän siirtyi 3. pataljoonan, myös siniseksi pataljoonaksi kutsutun, mukana Sallaan. Asemasodan aikaiset kuukaudet Sallan kirkonkylässä kuluivat hitaasti. Harjoitusten lisäksi miehet kuluttivat aikaansa lukemall ja kirjeitä kirjoittamalla. Armeijan puolesta järjestetty ajanviete, kuten yleisurheilukilpailut toivat toivottua vaihtelua rutiineihin.

Onneksi oli myös Sallan pappila. Sinne kirkkoherra Erkki Koivisto kutsui sinisen prikaatin miehiä raamattupiiriin ja hartaushetkiin. Heikille pappilasta tuli Sallan kuukausina kodin korvike, tärkeän kiinnekohta, joka soi hengellistä lohtua epävarmoina aikoina. Pappilassa pidettyihin tilaisuuksiin osallistui myös kirkkoherran perhettä. Heikin huomion kiinnitti erityisesti perheen rippikouluikää lähestyvä tytär Liisa.

Kesäkuun 10. päivänä 1944 käynnistyi Neuvostoliiton suurhyökkäys. Heti seuraavan aamuna 3. pataljoona sai käskyn siirtyä Kannakselle. Lähtö Sallasta tapahtui äkkiä, pappilan väkeäkään ei ehditty hyvästellä. Kannaksella konepistoolimiehenä palvellut Heikki ehti olla taisteluissa mukana vain muutaman päivän, kunnes haavoittui kranaatin sirpaleesta. Vamma oli lievä, mutta vaati pitkän hoitojakson Pietarsaaressa. Sirpale todennäköisesti pelasti Heikin hengen, sillä hänen joukko-osastonsa päätyi venäläisten vangiksi. Eloonjääneet kotiutettiin vasta jouluksi 1945.

Sodan päätyttyä Heikin äiti kirjoitti kirkkoherra Koivistolle, kertoi saaneensa poikansa elossa takaisin kotiin ja kiitti kirkkoherraa siitä huolenpidosta, jota hän perheineen oli osoittanut Heikille ja tämän sotilastovereille.

Mutta kukaan ei tiennyt, että 3. divisioonan lähdettyä Sallasta, pappilan Liisa luki joka päivä lehdestä kaatuneiden luetteloita ja uutisia rintamalta. Hän etsi Heikin nimeä – ei koskaan löytänyt sitä, mutta ei koskaan kuullut myöskään tämän äidin kirjoittamasta kirjeestä. Vuodet kuluivat, Liisa avioitui, niin viimein myös Heikki tahollaan. Heikki ei perheelleen juurikaan rintamakokemuksistaan puhunut. Sallan pappilaa ja sen kodikasta ilmapiiriä hän sen sijaan muisteli useaan otteeseen lämmöllä.

Olette ehkä jo arvanneet, että tarinamme Heikki on minun isäni. Minulle, hänen vanhimmalle lapselleen Sallan muistot tulivat vuosien myötä kovin tutuiksi.

Kävi niin, että ensimmäisessä työpaikassani Helsingin yliopistolla sain Sallasta kotoisin olevan työtoverin. Koiviston pappilan nuorin tytär Aila oli syntynyt muutama vuosi sodan päättymisen jälkeen. Kerran mainitsin hänelle isäni Sallan muistoista.  Aila soitti yhä Sallassa asuneelle vanhimmalle siskolleen, ja kysyi muistiko tämän sinisen pataljoonan raamattuiltoja ja niissä käynyttä punatukkaista, ujoa helsinkiläispoikaa. Langan toiseen päähän laskeutui syvä hiljaisuus – ja sitten kysymys ”Elääkö Heikki vielä?”

Liisa sai viimein vastauksen viidenkymmen vuoden takaiseen kysymykseensä: kyllä, kyllä Heikki elää vielä!

Vaikka Liisa ja Heikki eivät enää koskaan tavanneet heidän tarinansa kertoo monella tapaa siitä, minkälaisia sotakokemukset olivat sotilaille ja kotirintamalla monissa tehtävissä palvelleille.

I år ordnas den nationella veterandagen för 33. (trettiotredje) gången. Veterandagens tema ”Det är dags att minnas” beskriver bra den situation vi befinner oss i Finland med vårt kollektiva minne om vad som hände i fronten och på hemmafronten. Er skara, högaktade krigsveteraner blir år för år, månad för månad mindre och mindre. Det beräknas att I år kommer era antalet falla under 10 000. På samma gång försvinner de personliga minnena. Även om det har gjorts otaliga forskningar och dokumentärer om vår krigshistoria, vi andra är i många fall beroende av era minnen. Därför är det synnerligen viktigt att veteranorganisationerna har satt som ett av sina främsta mål att föra över veteranernas arv till kommande generationer.

Många av dem som var i fronten eller på hemmafronten har valt att tiga om sina erfarenheter och inte velat berätta om dem åt sina barn eller barnbarn. Under efterkrigstidens återuppbyggnadsskede hade vårt land inte resurser och kanske inte heller omdömesförmåga att hjälpa till att ta till våra krigsminnen. I årtionden var Finland fullt av minnen och erfarenheter som inte sades högt utan man ville tiga om dem. På samma gång stärktes kulturen att inte ställa frågor.

Minä itse olen ollut osallinen tähän muistojen kertomisen, niistä kysymisen vaikeuteen. Vuosien ajan Sallan pappilan raamattupiirit olivat niitä harvoja sotamuistoja, joista isäni puhui. Haavoittumisestaan hän kertoi ainoastaan silloin, kun polveen koteloitunut kranaatinsirpale esti häntä osallistumasta lastensa leikkeihin. Minä en osannut kysyä, eikä isä kertonut. Ja nyt on jo myöhäistä. Siksi puhun omasta kokemuksestani, kun sanon: Kertokaa, rakkaat veteraanit – jos vain suinkin voitte – mitä koitte sodassa: rintamalla, sotasairaalassa, kotirintamalla. Ja meitä nuorempia muistutan: kysykää, kuunnelkaa, tallentakaa ne tarinat joita kuulette, muistot joita teille kerrotaan.

On aika muistaa – ja silti: muistojen sanoiksi pukeminen ei tuo niille lisäarvoa, eivätkä vaietut muistot ole yhtään sen vähempiarvoisia. Ovat sodan ja kotirintaman muistot sitten vaiettuja tai sanoiksipuettuja, ne ovat tosia ja siksi arvokkaita. Ne kertovat niistä uhrauksista, joita te, rakkaat veteraanit, olette tämän maan itsenäisyyden ja meidän vapautemme eteen tehneet.

Muistojen kerääminen on tärkeää, jota ymmärtäisimme, mitä te olette kokeneet. Se on tärkeää, jotta tietäisimme mikä hinta Suomen itsenäisyyden ja yhteiskunnassamme vielä nyt vallitsevan rauhan turvaamisesta on maksettu. Mutta muistojen kokoaminen on merkittävää myös, jotta ymmärtäisimme vaalia itsenäisyyttä, ja vaalia rauhaa. Ei vain Suomessa, vaan koko maailmassa. Maamme itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys, ei myöskään rauha. Molempien eteen on edelleen tehtävä työtä. Niin voimme arvollisella tavalla vaalia sotiemme veteraanien perintöä, niin voimme taata rauhan ja itsenäisyyden tulevillekin polville.

”Rauha teille.” olivat ensimmäiset sanat, joilla ylösnoussut Jeesus Nasaretilainen tervehti opetuslapsiaan. Näillä sanoilla haluan tervehtiä myös teitä, kunnioitetut veteraanit, teitä jotka olette kokeneet mitä tarkoittaa, kun rauhaa ei ole. Rauha teille. Sillä sen te olette suurilla uhrauksillanne ansainneet.