5. paastonajan sunnuntai, Joh. 11:47–53

Aloitimme tämän piispantarkastusviikon keskiviikkoaamuna yhdessä koko Nurmijärven seurakunnan työyhteisön kanssa, Sääksin leirikeskuksessa, hengellisen elämän päivällä. Aloitimme sen muistelemalla omaa kastettamme. Toisten päivä jatkui pienellä pyhiinvaelluksella lähimaastossa, toisten kuvia katsellen, toisten kappelissa Jeesuksen kasteesta kertovien raamatuntekstien äärellä.

Aloitin itse tämän viikon kasteen parissa jo paria päivää aiemmin. Olin vielä alkuviikosta Jordaniassa. Osallistuin kokoukseen, jossa mietimme yhdessä luterilaisten ja anglikaanien kanssa kasteen merkitystä ja sitä, miten se näkyy omassa ja kirkkojemme elämässä. Maanantaina teimme pyhiinvaelluksen kasteen alkulähteille. Laskeuduimme Jordanvirran laaksoon. Kuljimme Johannes Kastajan jalanjäljissä vanhalle joenuomalle, Jeesuksen kastepaikalle. Matka jatkui kaislikon läpi joen nykyiselle rannalle, siunasimme itsemme sen vedellä ja muistimme omaa kastettamme. Hetki oli syvä ja merkityksellinen.

Kun Jordanin rannalta nousee vähän ylemmäksi läheisille kukkuloille, näkee kauas, laakson toisella puolella oleville vuorille, ja aina Jerusalemiin asti. Maisema saattaa olla monelle teillekin tuttu.

Tämän päivän evankeliumitekstissä olemme noissa maisemissa. Johtajat ovat huolissaan. Jeesuksen opetus ja teot ovat jo pitkään vetäneet väkeä puoleensa. Viimeisin tunnusteoista menee ylitse kaiken ymmärryksen: Hän on herättänyt kuolleista ystävänsä Lasaruksen. Ei ihme, että Jeesuksen seuraajien joukko kasvaa. Ei ihme, että hänen yhteisönsä uskonnolliset johtajat kokevat asemansa uhatuksi. On kutsuttu koolle kriisikokous. Mitä pitäisi tehdä ennen kuin tilanne riistäytyy käsistä? Ratkaisu syntyy neuvonpidon jälkeen: Jeesus on surmattava. Matka kohti Jerusalemia ja kärsimystietä alkaa.

On helppoa ajatella, että koolla on joukko Jeesuksen vihollisia, valtapeliä pelaavia uskonnollisia johtajia niitä, jotka uhraavat mieluummin yhden ihmisen elämän, kuin oman valtansa ja asemansa. Mutta kaikki tämä juoniminen ja keinottelu on Jumalan työtä ja osa hänen suunnitelmaansa – niin ristiriitaista kuin se onkin. Jumala käyttää niitäkin, joiden tekemiset näyttävät ihmisten silmissä hänen tahtonsa vastaisilta.

Kahden vuoden kuluttua tänä samana paastonajan viidentenä sunnuntaina messussa luetaan 3. vuosikerran evankeliumiteksti. Se on Markuksen evankeliumista. Siinä Jeesus siteeraa psalmia: ”Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on nyt kulmakivi.” (Mk 12:10, Ps 112:22)

Jeesus antaa ymmärtää, että Jumalan todellinen suunnitelma on jotakin aivan muuta, kuin minkälaiseksi me ihmiset sen ajattelemme. Hänen tapansa toimia on aivan toisenlaista, kuin mitä häneltä odotamme. Se, mitä me pidämme merkityksettömänä, rikkinäisenä, viallisena ja mihinkään sopimattomana voikin olla Jumalan silmissä hyvää, merkityksellistä, välttämätöntä, kaikkea kannatteleva kulmakivi.

Me ihmiset olemme onnettoman huonoja ymmärtämään tätä, sillä arvioimme, mittaamme ja punnitsemme kaikkea tämän maailman lainalaisuuksien kautta. Huomio kiinnittyy valtaan, voimaan, suuruuteen, kovaäänisyyteen, suuriin lupauksiin. Me kaipaamme vahvaa johtajaa, varmaa voittajaa.

Ajattelen, että se on inhimillistä ja ymmärrettävää juuri nyt. Maailma on tällä hetkellä niin monimutkainen, epävakaa ja jatkuvassa muutoksessa, että on ymmärrettävää toivoa, että joku johtaisi meidät pois tästä epävarmuuden ajasta. Näin ajattelivat Rooman vallan alla elävät Jeesuksen aikalaisetkin, kun odottivat mahtavaa Messiasta.

Mutta Jumala toimii toisin. Hän toimii niiden kautta, joita emme edes huomaa, niiden välityksellä, joiden kohdalla käännämme katseemme pois, suljemme korvamme, vaihdamme toiselle puolelle katua. Hän toimii siinä mikä on pientä, haavoittuvaista, heikkoa ja rikkinäistä.

Ennen kaikkea Jumala on itse aivan toisenlainen. Hän, kaiken Luoja, syntyy kaikkein pienimmäksi, tienpäälle ajetun perheen lapseksi. Hän elää pitkään tavallisen ihmisen elämää. Mutta nyt hän on muuttunut valtaapitävien silmissä vaaralliseksi – sillä hän toimii toisin. Näkee ne, jotka on painettu sivuun ja varjoihin, kuulee niitä, joilta on viety oikeus tulla kuulluksi, nostaa heidät valoon, uskon ja luottamuksen esimerkeiksi muille.

Kun katselin yli Jordanvirran, kohti vuoria ja Jerusalemia, havahduin. Havahduin muistamaan sitä todellisuutta, joka ympäröi minua – sitä väkivallan ja epäoikeudenmukaisuuden todellisuutta, jonka keskellä me kaikki elämme tässä maailmassa.

Me emme aina tunnista Jumalaa tai hänen tapojaan toimia. Me emme ymmärrä miksi hän sallii sodat, väkivallan ja mittaamattoman kärsimyksen. Miksi hän sallii, että kaikkein rikkaimmat riistävät ja leikkaavat kaikkein köyhimmiltä.

Tänään me kysymme aivan erityisesti, miksi Jumala sallii, että nuori elämä katkeaa kesken iloisen illan? Sitä täällä Nurmijärvellä kysytään jo toistamiseen lyhyen ajan sisällä. Sitä moni kysyy teidän kanssanne, rukoilee teidän puolestanne, ja erityisesti niiden puolesta, joita on koskettanut suurin suru.

Me emme tiedä vastausta. Jumala sallii, mutta ei käännä selkäänsä, ei ole poissa suurimmankaan kärsimyksen, pelon taikka kuoleman hetkellä. Kaikessa siinä Jumala on läsnä. Hän on läsnä aivan erityisesti silloin, kun ajattelemme hänen olevan poissa ja välinpitämätön.

Ja nyt, Jumala itse astuu tielle, joka vie pelkoon, kärsimykseen ja kuolemaan.

Tämän Jumalan yhteyteen meidät on kastettu. Tähän kärsivään Kristukseen meidät on liitetty. Sillä kasteessa meistä on tullut osallisia Kristuksen kuolemasta – mutta myös ylösnousemuksesta ja ikuisesta elämästä. (Room. 6:3–5)